Atlantis
Saarimanner, joka sijaitsi Atlantin valtameren nykyisellä paikalla ja joka upposi James Churchwardin laskelmien mukaan luonnonmullistuksessa (Nooan vedenpaisumuksessa) noin 11 600 vuotta sitten. Platon kuvasi sen elävästi; Edgar Cayce "näki" ja kuvasi sen lukemissaan; Taylor Caldwellin Romance of Atlantis -teoksen kohtaukset palauttavat sen mieleen; edesmennyt saksalainen tiedemies Otto Muck tutki sitä tieteellisesti ja vahvisti sen aitouden; hän määritteli sen tuhoutumisajankohdaksi kello 20.00 5.6.8498 eKr. Tuhoutumisen syynä oli asteroidi, joka syöksyi Bermudan kolmioon 30 000 vetypommin voimalla.
Selonteot Atlantiksesta
Platon kertoo dialogeissaan Timaios ja Kritias, että "Atlantiksen saarella oli suuri ja ihmeellinen valtakunta", joka hallitsi Afrikkaa Egyptiin asti, Eurooppaa Italiaan asti ja "osia mantereesta" (tämän uskotaan viittaavan Amerikkaan, erityisesti Keski-Amerikkaan, Peruun ja Mississipin laaksoon). On esitetty, että Atlantis ja sen itä- ja länsipuolella olevat pienet saaret muodostivat yhtämittaisen maasillan Amerikasta Eurooppaan ja Afrikkaan.
W. Scott-Elliotin teos Story of Atlantis esittelee selvänäön kautta ilmi tuotuja tallenteita Atlantiksen sivilisaatiosta. Scott-Elliotin kirja on kooste useiden tutkijoiden löydöistä. Teosofi A. P. Sinnettin mukaan tutkijat "saivat käyttöönsä joitakin karttoja ja muita tallenteita ... kyseisiltä kaukaisilta ajanjaksoilta" edistääkseen työnsä onnistumista. Hänen mukaansa jotkut muut kuin Eurooppaa nykyisin asuttavat ihmisrodut olivat fyysisesti säilyttäneet nämä kartat – luultavasti he olivat teosofiaopiskelijoita opastaneita adepteja, vaikka Sinnett ei tarkemmin erittele.
Scott-Elliot kirjoittaa, että manner tuhoutui vaiheittain 800 000, 200 000 ja 80 000 vuotta sitten tapahtuneiden luonnonmullistusten myötä. Atlantiksen viimeisenä jäänteenä oli Azorien lähellä sijaitseva Poseidon-niminen saarimanner. Se upposi vuonna 9564 eKr. katastrofissa, johon viitataan monissa muinaisissa kirjoituksissa, mukaan lukien Platonin kirjoitukset.
Jeesuksen kultainen aika Atlantiksella
Ylösnousseet mestarit ovat paljastaneet, että Jeesus hallitsi keisarina ja ylipappina Atlantiksella kultaisen ajan sivilisaatiota, joka kesti kaksituhatta vuotta, vuodesta 34 550 eKr. vuoteen 32 550 eKr. Tämä aikakausi oli seitsemäntoista aikakautta ennen meidän aikakauttamme, ja se oli Ravun merkin alaisuudessa. Jeesus syntyi vuonna 33 050 eKr. ja aloitti valtakautensa 33 000 eKr. sen jälkeen, kun kultainen aikakausi oli ollut vallalla yli 1 500 vuotta. Hänen puolisonsa oli hänen kaksoisliekkinsä, jonka tunnemme ylösnousseena leidimestari Magdana. He hallitsivat, koska he olivat korkeimmat ruumiillistuneet Jumalan edustajat tuossa yhteiskunnassa. Kaikki tuon yhteiskunnan ihmiset tunsivat ja hyväksyivät Jumalan tahdon. Jeesuksen ja Magdan ei tarvinnut määrätä ihmisille mitään sääntöjä, koska he kaikki olivat virittäytyneet Jumalalliseen Lähteeseensä.
Kuitenkin sen jälkeen, kun Jeesus oli hallinnut 450 vuotta, henkilö nimeltä Xenos, keisarin pääneuvonantaja, kylvi turmeluksen siemenet. Xenos sai lopulta kansan kapinoimaan hallitusta vastaan (jota Jeesus henkilöi), koska hallitus ei mukamas tukenut heitä. Xenos ryhtyi hallituksen johtajaksi. Jeesus Kristus, Magda ja kaksi miljoonaa uskollista alamaista (20 prosenttia kansasta) lähtivät maahan, josta oli tuleva Suern – kyseessä oli Intia mukaan lukien Arabia. Heistä puolet teki tuolloin ylösnousemuksensa; toinen puoli on jatkanut kehitystään maan päällä tähän päivään asti.
On Atlantis, the once golden-age civilization gradually descended into barbarism as the people, imperceptibly to themselves, grew dense and insensitive to life. Looting and anarchy prevailed to the point where even Xenos lost control. Over time the cities disappeared and crumbled. Barbarism reigned on Atlantis from 30,000 B.C. to 16,000 B.C., when the great civilization of Poseid arose.
_Atlantis,_Map4.jpg)
Later years of Atlantis
About 15,000 B.C., Jesus returned as the ruler, the Rai, of Atlantis. As described by Phylos the Tibetan in his book A Dweller on Two Planets, this great Rai appeared in the Temple of the capital, Caiphul, and caused to spring up there the Maxin, the Fire of Incal. This unfed flame burned on the altar of the temple for five thousand years. The Rai of the Maxin Light ruled for 434 days. He revised the laws and provided a legal code that governed Atlantis for thousands of years to come.
After a long golden age, the civilization of Atlantis was corrupted by false priests, until “God saw that the wickedness of man was great in the earth, and that every imagination of the thoughts of his heart was only evil continually.”[1] The last remnant of Atlantis went down in the great cataclysm that is recorded in the Bible as the Flood of Noah.
For more information
H. P. Blavatsky, The Secret Doctrine (London: Theosophical Publishing Co., 1888), Vol. II, see index for the many references to and descriptions of Atlantis.
Edgar Cayce, Atlantis (Virginia Beach: A.R.E. Press, 2014).
W. Scott-Elliot, Legends of Atlantis and Lost Lemuria (Wheaton: Theosophical Publishing House [Quest Books], 1925, 1990), pp. 3–89.
Phylos the Tibetan, A Dweller on Two Planets (Borden, 1952).
James Churchward, The Lost Continent of Mu (1931; reprint, New York: Paperback Library Edition, 1968), p. 226.
Otto Muck, The Secret of Atlantis (New York: Pocket Books, 1979).
Ignatius Donnelly, Atlantis: The Antediluvian World (New York: Dover Publications, 1976), pp. 11, 23, 173, 473.
Lectures on Atlantis delivered by Elizabeth Clare Prophet, based on the teachings of the ascended masters and A Dweller on Two Planets, by Phylos the Tibetan, are available from www.AscendedMasterLibrary.org.
Sources
Mark L. Prophet and Elizabeth Clare Prophet, Saint Germain On Alchemy: Formulas for Self-Transformation.
Mark L. Prophet and Elizabeth Clare Prophet, Lords of the Seven Rays.
Mark L. Prophet and Elizabeth Clare Prophet, The Masters and Their Retreats.
- ↑ Gen. 6:5.